Koska olen viime aikoina itse sekoillut tavallista lahjakkaammin (onnistunut kadottamaan kaiken, mikä ei ole ruumiissani kiinni, mm. lompakkoni kahdesti), tyynnyttelen itseäni anekdootilla:

Eräs ihastuttava kirjailijakollega (kutsuttakoon häntä nyt tässä vaikkapa Emily Bronteksi) otti vastaan brittivieraita ja lähti kuskaamaan heitä autolla meidän residenssiimme illalliselle (tiedän, tuo salanimi saa lukijan kuvittelemaan tilanteen täysin väärin, hevosvaunuineen ja 1800-luvun epookkiasuineen päivineen. Pahoittelen).

Matkaan tuli eksoottinen lisäsävy siitä, että lähtöhässäkässä Emily täytti auton pissapojan epähuomiossa ruohonleikkuribensalla.

Vaasaan johtavalla moottoritiellä hän oli sitten noin 120 km/h -viiletyksessä päättänyt varmistaa hyvän näkyvyyden ja tuutannut lasiin kirkastetta. Korrektit britit olivat katselleet ikkunaa, joka sameni sateenkaaren väreissä leviävällä mönjällä. Pian yksi heistä oli uskaltautunut sanomaan: "I think I smell gasoline". Kuljettaja itse oli ollut aistimuksesta yhtä ymmällään, mutta keskittynyt enemmän siihen, että näki vaseliinimäisen väriloiston läpi, missä tie menee, ja tuutannut jatkuvasti lisää bensaa lasiin, luonnollisesti. Ongelman ydin valkeni Emilylle itselleenkin vasta perillä.

Olisi kai enää puuttunut, että hän olisi ruuvannut ikkunan auki ja kokeillut vauhdissa sytkärillä, oliko saarivaltakunnan huomio oikea.

Kirjailijan mieli on alati toisaalla. Vai astuisitko itse turkulaisten runoilijoiden rakentamaan kuurakettiin?

Houston, I think we have a problem.