Tiedän mitä tarkoitat! Mulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen ongelma, että en oikein osaa uskoa mihinkään mitä luen. Sama juttu koskee elokuvia. Mutta elokuvissa sentään on usein sellaista puhtaan kuvan (ja toki myös äänen) voimaa, joka parhaimmillaan auttaa unohtamaan tarinan asetelmallisuudet.

Mikä auttaisi romaania? Pitäisikö romaanikirjailijassa, näin niin kuin keskiarvona, olla enemmän tutkijaa ja runoilijaa? Vai onko vika lukijan päässä? Olen miettinyt tätäkin, joka ei sinänsä ole mikään uusi kela: Kun runokenttä on pieni ja omistautunut, tuntuu siltä, että runot kirjoitetaan toisten runoilijoiden luettavaksi - siinä missä romaani kirjoitetaan "lukevalle massalle". Usein romaanin äärellä mulle tulee sellainen olo, että kirjailija aliarvioi lukijaa. Vai onko se niin päin, että minä ahneena ja erikoistuneena vaadin liikaa?

Pushkin sanoi joskus, että runouden pitäisi olla tyhmänpuoleista.

Joona, ei varmasti olisi pahitteeksi, jos romaanikirjailijassa olisi enemmän tutkijaa ja runoilijaa. Mutta ongelma on varmasti monisyinen, osittain omasta mielentilasta johtuva.

Runot kirjoitetaan sisärenkaalle, romaanit massalle... Tuntui epämukavalta lukea tuo ajatus, mutta pelkään että siinä piilee vinkeä osatotuus! Onneksi ei kokototuus, sentään.

Antiaikalainen: Pushkin puhuu ehkä asiaa vuosisatojen takaa. Oikealla tavalla tyhmänpuoleinen runo ei ole liian itsetietoista. Tai nykyrunouden tapauksessa pitäisi kai sanoa: liian tietoista itsetietoisuudestaan.

Ihmissuhdesotkut ovat tärkeintä romaanissa,kurjuus,sen hurja vastakohta.Huolella tehty panokohtaus tai pari,mutta ei aikaan sidottua paasaamista.

Minullekin tapahtui tuollainen romaanikyllästyminen jokin aika sitten, kun tulin epähuomiossa lukeneeksi kovin turboahdettua ja ylenpalttista materiaalia. Ongelmana ei niinkään ollut ihmissuhdekuvaus tai edes panokuvaukset vaan jotenkin itsetietoinen älyllisyys, ehkä jopa briljeeraus.

Siksi olikin virkistävää ja innostavaa lukea Itsevalaisevat juuri nyt. Siinäpä tyylikkään napakka ja hyytävyydessään riipaiseva kirja, jota lukiessa ei tarvitse ajatella kirjoittajaa.

Sohvi, tiedän kyllä että vanha "sex, murder, art" -slogan pitää paikkansa lähes jokaisen fiktiivisen tarinan kohdalla. Joskus vain katoaa se lumo.

Kiitos, Sari! Joskus aiemminkin olen sanonut, etten pidä tunteesta, että kirjailijan naama tuijottaa joka sivulla kirjainten välistä. Tämä tunnelma voi joskus syntyä, vaikken ole kirjailijan naamaa koskaan todellisuudessa nähnytkään.