Yksi kirjoittamisen sivutuotteita on, että alkaa tutkia ja tutustua asioihin, joiden luokse ei arkimoodissa ajautuisi. Itsevalaisevissa yksi tällainen oli urban exploration, "urbaani löytöretkeily", johon en itse konkreettisesti ryhtynyt, mutta harrastuksen aavemainen viehätys sai näkemään ympäristön uudella tavalla.

Kyseessä on hylätyissä rakennuksissa seikkaileminen, niiden karun estetiikan todentaminen itselle ja jälkipolville. Kotikaupungissani tätä tekee Vaasa Underground. Heidän sivuiltaan sain tietoa mm. hylätystä teurastamosta, joka esiintyy romaanissani. Olin teininä kyseisessä paikassa kesätöissä (en teurastajana, tarkennettakoon, mutta hiippailimme toki vakoilemaan, millaista teollistettu kuolema on).

Vaasa UG:n valokuvat ja kertomukset hylätystä teurastamosta olivat elintärkeää kirjoittamisen kannalta. Yli vuosikymmenen rappio on toki kuviteltavissa, mutta konkretia vaati juuri sellaista näkökulmaa, joka urbaaneilla löytöretkeilijöillä on. Lisäilin tietysti omiani, draaman vaatimuksesta.

Meidät on nerokkaasti opetettu kohdistamaan kaikki huomiokykymme kaikkeen uuteen, restauroituun, funktionaaliseen, taloudelliseen ja keinovalaistuun.

Näkökentän reunoille jäävät rauniot, hiljaiset tilat, muistot, unet ja ne ajatusten pohjavirrat, joista ei ole talouden tai statuksen kohottajiksi. Hylätyn rakennuksen rappio aiheuttaa etäistä syyllisyyttä ja aavemaista surumielisyyttä. Kuin kipeä muisto tai vanha valokuva. Katsomme niitä lumoutuneina, mutta jatkamme nopeasti matkaa.

Niin, ja se teurastamo muuten purettiin kaksi päivää sen jälkeen kun olin lähettänyt käsikirjoituksen viimeisen version kustantamoon. Ajoitus oli onnekas, sillä kirjoitusprosessin aikana sain sentään tehdä kävelyretkiä romaanin keskeisen tapahtumapaikan liepeille.

Sellainenkin on tärkeää, varsinkin siinä vaiheessa, kun on vielä epävarmaa, jääkö tarina pelkäksi raunioksi kovalevyn unohdukseen.

Mutta ehkä siinäkin olisi estetiikkansa. Hylättyjen ja unohdettujen tarinoiden rappiossa.