Luen Johanneksen salaista kirjaa (setiläisen gnostilaisuuden tekstejä).

Kirjan alkupuolella selitetään, miten jumaluuden ilmenemismuodot (äiti, Kristus, järki jne.) syntyivät. Selitys on tavallaan tuttua monista jumalten synty -myyteistä, mutta luvun viimeinen rivi pysäytti.

Ei siinä mitään kovin ihmeellistä ole. Se menee näin:

Kaikki nämä ovat syntyneet hiljaisuudessa.

Ei Koraanin ja Raamatun pasuunoita, taivaan repeämistä ja enkelillistä hurmosta.

Hiljaisuudessa.

Pelkään, että me rationaalis-kristillisen kulttuurin lapsoset kadotimme jotakin hyvin tärkeää, kun viimeiset gnostilaiset kirjoitukset hautautuivat aavikon hiekkaan.

Hiljaista kesää.

kuva: Tatu Tanski

Käärinliinojen koevedokset saivat inkvisitiolta polttotuomion, vihdoin.

Tämän jälkeen en välitä nähdä syytettyä muuten kuin kovissa kansissa. Yhteinen taipaleemme oli intensiivinen, mutta viimeisen lukukierroksen perusteella kaiken ruuvipenkin vääntämisen arvoinen.

Samalla liekillä menivät kaikki aikaisemmat käsikirjoituksen printit sekä yksi versio Itsevalaisevia. Kiitos Tiinalle, Päiville ja Tatulle tulituesta.

Itsevalaisevat kummittelee toki vielä. Perjantaina tuli laatikollinen toista painosta (pokkarina).

Nyt voi alkaa katsella ympärilleen. Ehkä maailmassa on vielä muutakin kuin kirjoja ja kirjoittamista.

Koska olen viime aikoina itse sekoillut tavallista lahjakkaammin (onnistunut kadottamaan kaiken, mikä ei ole ruumiissani kiinni, mm. lompakkoni kahdesti), tyynnyttelen itseäni anekdootilla:

Eräs ihastuttava kirjailijakollega (kutsuttakoon häntä nyt tässä vaikkapa Emily Bronteksi) otti vastaan brittivieraita ja lähti kuskaamaan heitä autolla meidän residenssiimme illalliselle (tiedän, tuo salanimi saa lukijan kuvittelemaan tilanteen täysin väärin, hevosvaunuineen ja 1800-luvun epookkiasuineen päivineen. Pahoittelen).

Matkaan tuli eksoottinen lisäsävy siitä, että lähtöhässäkässä Emily täytti auton pissapojan epähuomiossa ruohonleikkuribensalla.

Vaasaan johtavalla moottoritiellä hän oli sitten noin 120 km/h -viiletyksessä päättänyt varmistaa hyvän näkyvyyden ja tuutannut lasiin kirkastetta. Korrektit britit olivat katselleet ikkunaa, joka sameni sateenkaaren väreissä leviävällä mönjällä. Pian yksi heistä oli uskaltautunut sanomaan: "I think I smell gasoline". Kuljettaja itse oli ollut aistimuksesta yhtä ymmällään, mutta keskittynyt enemmän siihen, että näki vaseliinimäisen väriloiston läpi, missä tie menee, ja tuutannut jatkuvasti lisää bensaa lasiin, luonnollisesti. Ongelman ydin valkeni Emilylle itselleenkin vasta perillä.

Olisi kai enää puuttunut, että hän olisi ruuvannut ikkunan auki ja kokeillut vauhdissa sytkärillä, oliko saarivaltakunnan huomio oikea.

Kirjailijan mieli on alati toisaalla. Vai astuisitko itse turkulaisten runoilijoiden rakentamaan kuurakettiin?

Houston, I think we have a problem.

Olen tyystin unohtanut mainita, että tuomaroin tässä juuri kirjoituskilpailussa, jonka tulokset ovat Annen sivuilla.

Tämä kilpailu oli siinä mielessä ruotsalainen, että voittajia oli niin monta kuin tuomareita (tai siis yksi vähemmän, kun minä ja Sari Peltoniemi valitsimme molemmat Tomi Jänkälän voittajaksi). Ei siis lopussa mitään Urho Kaleva Saddamia, joka päättää mikä on oikeasti se ainut oikea voittaja.

Vaalit menivät, ja olisivat huonomminkin voineet mennä.

Vasemmisto korisee kuolintuskissaan. En usko, että vasemmistosta kauheasti maailman pelastajaksi olisikaan, mutta ymmärrän hyvin Arto Salmisen Lahti-romaanin kertojaa:

Koskaan en ole ollut vasemmistolainen, mutta nyt kun vasemmisto oli kadonnut, tajusin kuinka tärkeä se oli ollut.

Varoitus. Tämä postaus sisältää henkilökohtaista vuodatusta kauhuelokuvien vastaanottoon liittyvästä jeesustelusta.

Olen kaikesta nykyään jäljessä, joten katsoin Pascal Laugierin Marttyyrit-elokuvan vasta nyt (vuokraaminenkin tuli maksamaan 15 euroa myöhästymismaksuineen, kun ei millään muka ollut löytyä sopivaa rakoa).

Marttyyrit on lopulta melko tyypillinen kauhuelokuva, mutta mielestäni tavanomaista innostavampi. Jos et pidä kauhuelokuvista, en suosittele katsomaan tätäkään. Jos taas pidit esimerkiksi Balagueron Nimetön-elokuvasta, Marttyyrit kiehtonee myös.

Jotkut kriitikot sanovat, että Marttyyrien väkivalta on puuduttavan tylsää. He valehtelevat. Oikeasti elokuvan väkivalta ahdistaa heitäkin.

Kriitikko ahdistuu väkivallasta julkisesti vain silloin, kun sille on jokin ilmeinen moraalinen konteksti, jossa on mielellään (rummunpäristystä) yhteiskunnallinen sanoma. Kriitikon rooli on olla luontodokumentin rauhoittava selostajaääni: kun gepardi on napannut heikoimman vasan, kriitikko asettaa kammottavuuden kontekstiinsa.

Marttyyreissäkin olisi aineksia sellaiselle kontekstille ja sanomalle, mutta niitä ei käytetä hyväksi. Tällaisessa tilanteessa kriitikko yleensä päättää, että kyseessä täytyy olla temaattinen epäonnistuminen. Marttyyreistä eräs kriitikko esitti, että elokuvan marttyyrimystiikka ja -filosofia "trivialisoi" todelliset tapaukset, joissa ihmisiä on pidetty vankeina kellarissa ja kidutettu (esim. Itävallan tapaus).

Olisi hyvä huomata, että kaikki taide trivialisoi todellista kärsimystä. Se on taiteentekijöiden salainen syyllisyydenaihe. Kauhu trivialisoi kaikista ilmeisimmin, sillä siltä puuttuu moraalisen ja poliittisen mission kulissi. Siksi se on halveksituin lajityyppi (heti pornon jälkeen).

Historiallisesti kauhu (goottilainen kirjallisuus ja draama) on omituinen, vastavalistuksellinen taidemuoto, joka oli jo 1700- ja 1800-luvulla "taantumuksellista". Se käsitteli tosielämän tabuja (esim. elävältä hautaamista ja uskonmiesten paheita) kevytmielisesti eikä osallistunut yhteiskunnallisiin projekteihin. Hyvä kauhu on edelleen samalla tavalla vastuutonta.

Onneksi on toisia lajityyppejä, jotka sitten tekevät muuta. Rakentavat siltoja tai rikkovat niitä järkevästi ja korkeampien tarkoitusperien vuoksi.

Niiden vastapainoksi on toisinaan hienoa katsoa jotakin niin vapauttavan moraalitonta kuin Marttyyrit.