Uutinen saavutti minut myöhässä, kumma kyllä Hesarin kautta.

En tuntenut Jantsaa henkilökohtaisesti, mutta hänen saavutuksensa tuntee jokainen, joka on ollut missään tekemisissä punk- tai vaihtehtokulttuurin kanssa, Vaasassa tai muualla Suomessa.

Ainakin 80- ja 90-luvun taitteessa Jantsa tasapainoili taitavasti vegaani-, anarkisti- ja ramonespunkkareiden välillä, sai kai aikaan yhteisymmärrystäkin. Toisen vaihtoehdon mielipidepalsta oli silloin ehkä provosoivinta ja ajatuksia herättävintä painettua sanaa koko maassa.

Todella surullista, että miehen piti mennä näin, ennen aikojaan.

Kuten Hesarin juttu sanoo, Tatu Vanhanen (tuo Matti Vanhasen Darth Vader) on korkean tieteellisen koulutuksen saanut homo sapiensin edustaja.

Saman lajin maallikkoedustajana pyydän saada esittää pari huomiota, vaikken ole lukenut Vanhasen kirjaa. Hötkyilyni oikeutuksena toimikoon esimerkiksi se, että Tatu Vanhasen peruskoulutus on käyty aikana, jolloin Saksan lipunvärit olivat punainen, valkoinen ja musta.

En tiedä korrelaatio- tai lineaarisista regressioanalyyseistä mitään. Kirjailijana saanen luvan sinisilmäisesti luottaa siihen, että toimivat kuin viritetty mopo. Vanhanen kuulemma tutkii yhteiskunnallisten ja etnisten ongelmien taustaa evoluution ja älykkyysosamäärän lähtökohdista. Ei muuta kuin mopo käyntiin vaan.

Mutta toivon vain hartaasti, ettei Vanhanen näiden lisäksi käytä apupyörinään niin liukuvia termejä kuin "rotu" tai usko siihen, että maidenväliset rajat ovat olemassa muualla kuin ihmisten puheissa ja päätöksissä.

Toivon vielä hartaammin, että hän edes jossakin alaviitteessä mainitsee, että tutkijan näkökenttää rajaavat hypoteesi (joka liittyy aina, tavalla tai toisella, tutkijan intohimoihin) ja metodi. Tämän horisontin ulkopuolella nimittäin lymyää sellainen asia kuin "loput maailmankaikkeudesta".

Tämän muistaminen ei varmaankaan aina ole tutkijalle niin piiruntarkkaa, jos tarkoitus on tehdä vaikkapa pingispallon muovimateriaalin lujuuslaskelmia. Mutta se lienee sitä merkityksellisempää, mitä suureellisempia johtopäätöksiä haetaan. Vanhasen kirjan nimi kuuluu: Globaalit ongelmat.

Poliittisesta korrektiudesta en perusta. Mutta kuten aatehistorian suuntaan vähän vilkaisseetkin tietävät, ei jumalauta olisi ensimmäinen kerta, kun "objektiivinen" tiedeihminen käyttää pomminvarmoja analyysimenetelmiään syöttääkseen meille maallikkoparoille piiloasenteellista paskaa. Yleensä liikuttavan hyvässä edistysuskossa itsekin.

Heräsin vahvassa tietoisuudessa, että Riku Korhoselta on ilmestynyt uusi romaani.

Yritin innoissani etsiä kirja yksityiskohtia, valmiina säntäämään ostoksille, mutta turhaan. Ilmeisesti teos on toistaiseksi julkaistu vain Hypnoksen valtakunnassa, jossa ei ole paperia eikä painomustetta.

En tiedä missä vaiheessa unen sekoittaminen todellisuuteen muodostuu patologiseksi, mutta tällaista ongelmaa olen havainnut viime aikoina.

Sääli, sillä olen oikeasti odotellut Korhoselta uutta romaania. Kahden ja yhden yön tarinoita on hieno teos. Runokokoelma Savumerkkejä lähtöä harkitseville oli puoliksi hieno runoteos (siis konkreettisesti, pidin ensimmäisestä puoliskosta kovasti, toisesta en juuri lainkaan).

Lisäksi uneni kertoi mullan kääntämisestä ja kukkien istuttamisesta Carita Nyströmin ja Ralf Andtbackan kanssa, mutta se olikin totta. Lauantaina näin tapahtui, vaikka tuntuukin unelta.

Lisää epätodellisuuksia: olen ehtinyt jo saamaan pari onnittelua Tammen apurahasta. Tällä kertaa onni kuitenkin suosi toista Marko Hautalaa (ilmeisesti tutkijaa), joten otin onnittelut vastaan tällä tarkennuksella. Täytyy myöntää, että hetken ehdin jo epäillä, että minua on lykästänyt, vaikka yleensä apurahojen saaminen kai edellyttää, että on niitä hakenut.

Onnittelut kaimalleni!

Monoteistinen kulttuuri tuottaa monoteistista kirjallisuutta. Tai ainakin kirjallista kulttuuria, jossa on pyrkimys yksijumalaisuuteen (joka sinällään on mahdoton ideaali, siitä monoteismin traaginen raskamielisyys ja veriset oppiristiriidat).

Paavo Haavikko on ehkä viimeinen elävä kirjailija, jota kuunnellaan kuin Moosesta. Hänellä itsellään ei välttämättä ole asiantilan kanssa tekemistä (tai sitten on, olen väärä ihminen arvioimaan).

Haavikko on kuulemma sanonut, että jos saisi valita uudelleen, ei ryhtyisi kirjailijaksi. Hän saattoi todella tarkoittaa, että olisi ollut mielekkäämpää tehdä jotakin muuta, mutta anekdootti saa vastaanottopäässä välittömästi profeetalliset mittasuhteet:

Suuren kirjailijan tuska: Isä, ota minulta tämä malja. Vastusteluista huolimatta kirjailijan kohtalo heittää hänet valaan vatsasta takaisin kirjoituskoneen ääreen, vielä kerran, ei missään nimessä omasta tahdosta, vaan kirjoittamisen pakosta. Se on kohtalo, moira, kosminen tähtiasento, jonka tarkoitusperät ovat salaperäiset, mutta aina ehdottomat.

Yksilöllisen tahdon ylittävä kohtalo on draaman vanhimpia tehokeinoja. Se on siis fiktion keino, mutta haluamme uskoa sen voimaan myös tarinatilojen ulkopuolella, ainakin kun on kyse taiteilijoista.

Vaadimme saada uskoa luomisen kohtalonomaiseen, traagiseen pakkoon. Ei mahdollisuuteen, valintaan tai pelastavaan kykyyn. Moraalin suhteen olemme valistuksen lapsia. Taiteen suhteen horoskooppiuskovaisia.

Vaikka kulttuurimme on monijumalaistumassa, vanhoja kivijumalia haikaillaan vielä, niin politiikassa, urheilussa kuin kirjallisuudessa. Tai ainakin lankeamme tottumuksesta polvillemme, kun sellaisen kuvaa näytetään.

Kännykät vain kopisevat povitaskuista.

Päivin blogissa tuli puheeksi musiikki kirjoittamisen maisemana, ja kerroin että Itsevalaisevien ensimmäiset luvut syntyivät Erik Satien soidessa.

Itse asiassa Satien musiikki tavallaan kirjoitti ensimmäisten lukujen tunnelman. Sinällään kyseessä on sattuma, sillä vaimo osti levyn ja laittoi sen soimaan, kun aloin kirjoittaa ensimmäistä lukua.

Tarinan myöhemmissä osissa maisemaa loivat mm. Brian Eno sekä synkeähkö elektroninen musiikki (esim. Lustmord ja muuta dark ambientia. Muita artisteja en muista, sillä sain kaiken Iljalta, jonka omaakin tuotantoa oli käytössä).

Nyt kun oikein mietin, näyttää siltä, että tässä prosessissa tarvitsin toisten musiikkimakua, jopa toisten maisemia: Tanski-Siljamäki -perhe lainasi mökkiään Hämeen sydämessä (ja sitä painostavaa tietoisuutta, että Väinö Linna oli vieraillut samassa talossa usein, kirjoittanutkin Mustaa rakkautta lähistön rantamökissä).

Oma maailma ja musiikkimaku tuottaa aina samaa. Sinällään rakkaan työhuoneeni ikkunasta näkyy aina sama puu.

Ainakin tällä kertaa oli tarpeen katsella vierasta, pimenevää maisemaa pimeän ambientin soidessa.