Jared Diamond kirjoittaa Collapse-teoksessaan (ilmestynyt suomeksi nimellä Romahdus) eri kulttuurien ja sivilisaatioiden tuhoon johtaneista syistä.

Diamondin mukaan Pääsiäissaaren kuuluisat patsaat pystyttänyt yhteiskunta ajoi itsensä nälän, sodan ja kannibalismin helvettiin hakkaamalla sukupuuttoon kaikki saaren puut. Siitä seurasi ketjureaktio, jossa itse puumateriaalin puute oli pienimpiä murheita. Metsien katoaminen hävitti myös eläinlajeja ja altisti koko saaren myrskytuulille, mikä tuhosi viimeisetkin ravintolähteet. Saarella 1700- ja 1800-luvuilla vierailleet eurooppalaiset rekisteröivät harvojen eloonjääneiden jälkeläisten puheessa vielä kaikuja seuranneesta katastrofista. "Minulla on äitisi lihaa hampaitteni välissä" oli edelleen käytössä oleva loukkaus.

Diamond ihmettelee, miten tämä hyvin järjestäytynyt, massiivisia monumentteja rakentanut yhteiskunta saattoi ajaa itsensä tuhoon niin sokeasti. Hän kirjoittaa:

Olen usein kysynyt itseltäni: "mitä viimeistä palmupuuta kaatanut pääsiäissaarelainen sanoi?" Sanoiko hän nykyajan metsurin tapaan: "työpaikkoja, ei puita!"? Vai: "teknologia ratkaisee ongelmamme, ei pelkoa, löydämme puulle korvaavan materiaalin"? Vai: "ei ole todisteita siitä, ettei jossakin muualla saarellamme olisi vielä palmuja. Tarvitsemme lisää tutkimusta. Ehdottamanne puunkaatorajoitus on ennenaikainen ja perustuu pelonlietsomiseen"?

Luultavasti pääsiäissaarelaisten johtoajatus oli se tuttu: jatketaan niin kuin ennen ja katsotaan, kuinka käy.

Olen saanut joulukuussa julkaistusta novellistani paljon positiivista palautetta, mikä on mukavaa, mutta yllättävää (luettavissa myös verkossa). Yllättävää siksi, että yhdessä vaiheessa harkitsin pistäväni novellille didaktisen nimen "Näin menetätään potentiaalisia lukijoita".

Henkilökohtaisen elämäni muita pieniä iloisia uutisia on, että löysin C.G. Jungin Aion-kirjani (tai sain selville, kenelle olin sen lainannut).

Kuten olen aiemminkin maininnut, Aion on yksi mielenkiintoisimmista modernistisista teoksista, vaikkei sitä sellaisena yleensä pidetä. Ehkä siksi, että jungilaisuus popularisoitiin liian hyvin hippiaikoina Kalifornia-mystikkojen vakioteoriaksi, jollaisena se valui new age -teosten lähdeluetteloihin (joka kerta, kun amerikkalaisessa ihmissuhdedraamassa mainitaan jungilainen synkronisaatio, haluan hypätä ikkunasta).

Aionin "tieteellinen" arvo katoaa jo ensimmäisillä sivuilla mystiikan usvaan, mutta teoksessa kiteytyvät modernismin sekä hienoimmat että raskaimmat piirteet. Mittakaavansa puolesta kyseessä on tavallaan The Golden Bough potenssiin tuhat.

Jung ei suostu päästämään irti maailman mielestä ja perinteen merkityksellisyydestä, vaikka tunnustaakin, että todellisuus rakoilee ja pirstoutuu ympärillä (tässä häntä voi hyvin verrata kristilliseen mystiikkaan takertuvaan T.S. Eliotiin). Hankkeen sinnikkyydessä ja suuruudenhulluudessa on vastustamatonta imua, mutta myös traagisuutta. The centre cannot hold, kirjoitti Yeats. Jung taisteli vastaan loppuun asti.

Yksi Jungin strategia oli itse asiassa vihata modernismia taiteessa, kommunismia politiikassa ja teknologista kehitystä ylipäätään. Hän pakeni Zürich-järven rannalle rakentamaan Bollingen-torniaan ja keskustelemaan daimoniensa kanssa. Änkyräkonservatiivinen sulkeutuneisuus ei kuitenkaan muuta sitä, että hän itsekin oli olennainen osa sitä taiteen, politiikan ja ihmiskuvan pirstaloitumisen teatteria, jossa kaikki muutkin pyristelivät, joko puolesta tai vastaan.

Niin, ja jos joku luulee, että olemme täällä ns. länsimaissa päässeet modernismia leimaavan angstin yli (johonkin postmoderniin pilveen tai sen taakse, uuskonservatiiviseen autuuteen), hän on väärässä. Isoja asioita ei pikakelata.

Tiiliskivi-palkinto on ikävä kyllä kiertolainen, joten joudun luopumaan siitä, kun uusi voittaja valitaan. Finlaysonin seinästä revitty tiiliskivi siis lähtee työhuoneestani Tampereelle. Herkkä hetki.

Onnittelen jo valmiiksi tämän vuoden voittajaa. Kyseessä on joku heistä:

Emma Juslin (Yksin yhdessä)

Helmi Kekkonen (Kotiin)

Juha Kulmala (Emme ole dodo)

Arto Lappi (Lumiputous)

Juhani Laulajainen (Äärettömän hyvä nainen)

Antero Viinikainen (Orgo)

Tiiliskiven myöntävät kirjallisuuden opiskelijat. Palkintoon ei liity ylikuumenevaa etukäteisspekulaatiota, ei epäilyksiä kulttuuripolitikoinnista, kulissipelistä, isojen kulttuuri-ihmisten pikkumaisesta kalavelkojen maksamisesta, ei kustantamokiintiöitä.

Hienoa, että tällainenkin palkinto on olemassa.

Vaimo kertoi, että hän heräsi yöllä kesken unien, ja saman tien kaikki maailman ahdistavat asiat hyökkäsivät päähän kuin ampiaisparvi, eikä uni enää tullut. Tuntui kuulemma siltä kuin joku incubus tai succubus olisi herättänyt ja käynyt kimppuun.

Ilahduin demoniajatuksesta (täsmennettäköön, ettei hän usko demoneihin, tietääkseni).

Me valistuksen ja teollisen vallankumouksen lapset käytämme tällaisissa tapauksissa yleensä termejä kuten "stressi" tai "ylikierroksilla käyminen". Ylipainetta ja ylikierroksia; siis hydrauliikasta ja mekaniikasta lainattuja metaforia. Kuin kone olisi vaarassa menettää täyden työtehonsa.

Riivaajan hyökkäys olisi paljon piristävämpi tapa kuvata tilannetta. Se tekee oikeutta kokemuksen totaalisuudelle yksilön näkökulmasta, ja esittää sen silti yleisinhimillisenä.

Riivaajat kuuluvat aikaan, jolloin maailma oli vielä läpeensä elävä, täynnä hyvän- ja pahantahtoisia tietoisuuksia. Nykymaailma taas on täynnä prosesseja, kausaalisuhteita ja pohjimmiltaan elotonta ainetta.

Aikakauden henki näkee maailman meidän puolestamme, vuosisadasta toiseen.

Miettikää sitä. Ja syyttäkää demoneja.

Ville Hytönen kirjoittaa uudessa Parnassossa suomalaisesta nykyrunoudesta.

En halua puida kolumnin runouden tilaa koskevia näkemyksiä, kun en kenttää tarpeeksi hyvin tunne, mutta Hytönen nosti esiin yhden näkökulman, joka sopii kirjallisuuteen yleisestikin: hän peräänkuuluttaa vakavuutta.

Sitä minäkin kaipaan, enkä puhu nyt nyt mistään "yhteiskunnallisuudesta", joka ei taiteessa ole mitenkään välttämätön elementti, vaan siitä, että taiteentekijällä on pokkaa olla paatoksellinen. Ilman etäännyttämistä, naamaan hinkattua itsetietoisuutta tai sitä iänikuista ironian pilkahdusta.

Uskon, että ironian voittokulku johtuu paljolti vainoharhasta. Kirjailija luulee, että kaikki muut nauravat hänelle, jos hän ei itse naura. Paljon on mukana myös postmodernismin perintöä: kukaan ei saa enää kokea maailmantuskaa, kun maailmantuska on jo monistettu miljooniin teksteihin ja kuviin. Tai se klassinen: kukaan ei enää voi vilpittömästi tunnustaa rakkauttaan toista ihmistä kohtaan, kun se tunnustus kaikuu miljoonien saippuasarjojen kuvia vasten.

Olin langeta ironian ansaan kirjoittaessani Käärinliinoja. Ilman kustannustoimittajan suorasanaista vastalausetta ("noi viimeiset 20 sivua on paskaa"), olisin pilannut koko romaanin. Yritin epätoivon vimmalla kirjoittaa  loppuun jonkinlaista etäännyttävää epilogia vain siksi, että pelkäsin lopettaa tarinani suruun. Pelkäsin, että se nähdään niitä miljoonia saippuasarjasuruja vasten. Että sille nauretaan.

Huomaan pelkääväni samoja asioita nyt työn alla olevan romaanini kohdalla. Olen kuitenkin päättänyt jo kättelyssä, että olen haudanvakava. Kirjoitan kuin kärsisin koko maailman puolesta. Hakekaa ironianne muualta.